Syyskuun Turkin-reissu ei toteudu pelkistä aikataulullisista syistä ja näin myös kuuluisa Syyrian matkan siirtyy hamaan tulevaisuuteen, aivan kuten aikaisemmin uskalsin epäillä. Mutta onneksi lokakuun matka on jo varattu ja maksettu, joten ”jokakesäinen” Turkin-matka äitini kanssa toteutuu. Iloitsen jo pääsystä aurinkoon, kyllä näissä sateissa on ollutkin kestämistä!

Toki vielä enemmän odotan poikaystäväni näkemistä. Viime näkemisestä on kulunut aivan liikaa ja päätinkin, että ensi vuonna pitäisi pyrkiä näkemään vähintään kolmen kuukauden välein. Tällä kertaa erossa on oltu yhteensä huimat 209 päivää http://www.easysurf.cc/ndate2.htm. Pelottavinta pitkässä tauossa on se, että erillään oloon tottuu ja ikäväänkin turtuu. Ikävä on aivan erilaista heti tapaamisen jälkeen kuin monen kuukauden jälkeen. Ikävöin poikaystävääni valtavasti, mutta en osaa kaivata yksittäisiä asioita enää. Mutta tiedän tasan tarkkaan muistavani välittömästi, miksi olen ikävöinyt poikaystävääni, kun näen hänet taas. Hänen tuoksunsa, äänensä ja kosketuksensa saavat tunteet valloilleen.

Poikaystäväni on kuitenkin läsnä jokapäiväisessä elämässäni. Minun on pakko saada puhua hänen kanssaan joka päivä. Haluan kertoa uutiset hänelle ensimmäisenä, mutta haluan myös kuulla, miten hän on päivänsä viettänyt. Sitten yhdessä ollessamme pyrimme unohtamaan huolet ja ongelmat ja keskitymme vain ihaniin ja positiivisiin asioihin.

Ensimmäiset tunnit ovat aina vaivaantuneita. Kumpikaan ei tiedä, mitä sanoa, vaikka olisimmekin puhuneet ennen lentoa puhelimessa. On vaikea taas olla toisen lähellä, vaikka se on juuri se paikka, missä on toivonut olevansa. Onneksi tunnelma muuttuu nopeasti ja tuntuu kuin emme olisi koskaan ollut erossa. Jälleennäkemistä kiristää kai erityisesti se, että on asettanut itselleen niin paljon tavoitteita. Sitä toivoo, että kaikki olisi TÄYDELLISTÄ ja että kaikki menisi kuten elokuvissa. Sitä toivoo, että lyhyt aika käytettäisiin mahdollisimman hyvin. Mutta yhtään reissua emme ole koskaan tainneet selvitä ilman riitaa…

Sama jännitys alkaa hiipiä pikkuhiljaa taas, kun jälleennäkeminen lähestyy. Jännitän poikaystäväni tapaamista, hänen perheensä ja ystäviensä näkemistä. Pelkään, että riitelemme. Pelkään, että jokin asia olisi muuttunut. Olen jo miettinyt, mitä haluan laittaa päälle, mitä asioita haluan poikaystävälleni sanoa, minne haluan mennä. Näinhän sen stressin itselleen saakin helposti. Mutta harvoin elämä menee niin kuin suunnittelee. Pääasia on kai, että saa viettää mahdollisimman paljon aikaa rakkaansa kanssa.