www.rakkaudenmosaiikki.blogspot.com

Siirsin myös vanhat tekstit sinne jotenkuten.. Siellä jatketaan!

Olen taas saanut muutamia viestejä lukijoilta, joissa on toivottu lisää eloa tänne blogiin. Olen harkinnut ja taas yritän jatkaa. Minulla on kuitenkin kriisi itseni kanssa, sillä en tiedä, kuinka paljon haluan ja voin kertoa suhteestani. En halua, että ihmiset tunnistavat minut, mutta toisaalta olisi kuitenkin mukava pohtia kiusallisiakin asioita täällä. Tuntuu, että ihmiset ovat erityisen kiinnostuneita parisuhteestani. No kyllä minäkin mielelläni muiden draamoista luen, erityisesti kun kyseessä on turkkilainen drama king! 

Ensiksi voisin pistää blogimailini julki, sillä olisin myös blogin ulkopuolella todella kiinnostunut olemaan yhteydessä ihmisiin, joita kiinnostavat Turkki, kaukosuhteet yms tai jotka kovasti tuntevat olevansa samassa tilanteessa kuin minä. Eli ottakaahan yhteyttä tytsyt (oletan teidän olevat naispuolisia) denizkizi.vuodatus.net@gmail.com

Moni kyseli, mitä parisuhteessani on tapahtunut. Paljon ja silti niin vähän. Olemme edelleen samassa piinaavassa tilanteessa eli elämme toisistamme erillämme. Tätä on jatkunut jo aivan liian kauan! En edes halua ääneen sanoa niitä vuosien määrää. En tiedä, pitäisikö minun olla silti iloinen, että poikaystäväni ei ole vielä tunkenut Suomeen asumaan, vaan harkitsemme kahden maan välillä. Ja olemmehan me edelleen yhdessä.

Suurin kysymys yhteenmuuttoon liittyen on tietysti raha. Sitä ei ole koskaan muka tarpeeksi. Mutta toisaalta asiat eivät ole koskaan niin hyvin, kuin niiden toivoisi olevan. Ehkä jossain vaiheessa on vain perustettava se perhe. Poikaystäväni edustaa sikäli perinteistä turkkilaista, että hänen mukaan miehen tehtävänä on elättää perhe. Mutta toisaalta hän ei pidä pahana, että opiskelen ja olen töissä Suomessa.

Osaan turkkia jo suhteellisen sujuvasti, kirjallinen turkkini on parempi kuin suullinen. Uskoisin, että pystyisin oppimaan turkin kielen muutamassa kuukaudessa, jos olisin maassa pitempään. Poikaysätävni sen sijaan ei juurikaan ole tehnyt mitään opetellakseen suomea. Laiskimus.. Mutta edelleen puhumme keskenämme englantia.

Kriisejä meillä on ollut, mutta uskon parisuuhteemme kestävyyteen enemmän kuin koskaan. Uskallan sanoa mietlä painavista asioista ja poikaystäväni vastaa kiltisti nykyisin, vaikka ennen vihasi tilanteita, joissa joutui altavastaajaksi tai kuulustelutulvaan. Hän ottaa enemmän vastuuta teoistaan ja tietää, million on tehnyt väärin. Huono omatunto on asia, jonka kanssa on kenen tahansa hankala elää.

Rupesin keräämään paperille asioita, joista aion kirjoittaa! Tässä pientä avausta. Nyt huhuilen ja kyselen, onko täällä enää ketään lukijoita?? Pitäisikö siirtää blogi blogspotiin?! Siellä on paremmin toiminnallisuuksia..

Asuin viime keväänä turkkilaisen tytön kämppiksenä 3 kuukautta. Ennen tytön muuttoa olin hieman pelossani, millaista elämä olisi oikean muslimitytön kanssa. Kyselin asiasta muilta turkkilaisilta ja he sanoivat hunnutettujen tyttöjen olevan aivan samanlaisia muiden tyttöjen kanssa. Kyllähän minä sen tiesin, mutta silti mietin, pystyisinkö enää syömään ollenkaan possua ja mitä hän sanoisi minun siidereistäni.

Yhteiselo oli oikein antoisaa ja teki minusta taas astetta ennakkoluulottomamman. Puhuimme paljon turkkilaisista pojista, turkkilaisista perheistä, kulttuureista ja uskonnoista. En ole pystynyt puhumaan uskonnosta yhtä vapautuneesti kenenkään muslimin kanssa koskaan ennen. Hän osasi perustella hyvin vastauksensa minun esittämiini kriittisiin kysymyksiin. Innostuin jopa lukemaan koraania, sillä halusin itsekin tutkia, oliko islam oikeasti niin "paha" kuin mediassa saa kuvan. 

Hän kertoi pitävänsä huivia omasta tahdostaan, hänen isosiskonsa ei käytä sen sijaan huivia. Hän rukoili 5 kertaa päivässä, joka ikinen päivä. Ikinä ennen ei ole meidän kämpässä kulunut yhtä paljon saippuaa kun sen 3 kuukauden aikana! Se varmasti joutui kaikista niistä pesukerroista ennen rukoushetkiä. Metsästimme halal-lihaa paikallisista kaupoista ja söimme yhdessä myös kalaa ja kasvisruokia. Minä sen sijaan söin myös sikaa ja join siideriä, jos niin halusin.

Monet Turkissa asuvistani kavereistani kauhistelivat tilannetta. Heidän mukaansa kaikki hunnutetut tytöt ovat radikaaleja, joita ei saisi päästää valtaan maalistuneessa Turkissa. Minun mielikuvani oli aivan erilainen: hän oli sivistynyt  ja älykäs nuori nainen, joka vain seurasi omia periaatteitaan, Koraanin ohjaamaa tietä.

Kiitos kannustavista kommenteista, ehkä löydän aikaa ja energiaa kirjoitella tänne blogiini. Nyt kuitenkin haluaisin antaa teille taas yhden sivun, jolla kannattaa vierailla. En kommentoi blogin tytön tarinaa sen enempää vielä tässä vaiheessa, jotten pilaisi teidän lukunautintoanne. Blogi pitää aloittaa viimeiseltä sivulta ja lukea sitä alhaalta ylös. Ainut pieni miinus on, että se on kirjoitettu ruotsiksi. Mutta samalla vanhat ruotsin taidot paranevat, sillä tuota tarinaa ei malta jättää kesken!

Ay yüzlüm

Moni on käynyt kommentoimassa ja ihmettelemässä, onko blogini muuttanut muualle. Näin ei ole käynyt, en ole vain kirjoittanut yli vuoteen! Mietin, pitäisikö sitä taas alkaa kirjoittelemaan. Toisaalta omien tunteiden ja kokemuksien jakaminen näin yleisesti tuntuu hurjalta. Jos jatkan, tekisi mieli kyllä siirtää blogi jonnekin muualle, sillä nämä vuodatuksen mainokset ovat aika ÄRSYTTÄVIÄ!

Syyskuun Turkin-reissu ei toteudu pelkistä aikataulullisista syistä ja näin myös kuuluisa Syyrian matkan siirtyy hamaan tulevaisuuteen, aivan kuten aikaisemmin uskalsin epäillä. Mutta onneksi lokakuun matka on jo varattu ja maksettu, joten ”jokakesäinen” Turkin-matka äitini kanssa toteutuu. Iloitsen jo pääsystä aurinkoon, kyllä näissä sateissa on ollutkin kestämistä!

Toki vielä enemmän odotan poikaystäväni näkemistä. Viime näkemisestä on kulunut aivan liikaa ja päätinkin, että ensi vuonna pitäisi pyrkiä näkemään vähintään kolmen kuukauden välein. Tällä kertaa erossa on oltu yhteensä huimat 209 päivää http://www.easysurf.cc/ndate2.htm. Pelottavinta pitkässä tauossa on se, että erillään oloon tottuu ja ikäväänkin turtuu. Ikävä on aivan erilaista heti tapaamisen jälkeen kuin monen kuukauden jälkeen. Ikävöin poikaystävääni valtavasti, mutta en osaa kaivata yksittäisiä asioita enää. Mutta tiedän tasan tarkkaan muistavani välittömästi, miksi olen ikävöinyt poikaystävääni, kun näen hänet taas. Hänen tuoksunsa, äänensä ja kosketuksensa saavat tunteet valloilleen.

Poikaystäväni on kuitenkin läsnä jokapäiväisessä elämässäni. Minun on pakko saada puhua hänen kanssaan joka päivä. Haluan kertoa uutiset hänelle ensimmäisenä, mutta haluan myös kuulla, miten hän on päivänsä viettänyt. Sitten yhdessä ollessamme pyrimme unohtamaan huolet ja ongelmat ja keskitymme vain ihaniin ja positiivisiin asioihin.

Ensimmäiset tunnit ovat aina vaivaantuneita. Kumpikaan ei tiedä, mitä sanoa, vaikka olisimmekin puhuneet ennen lentoa puhelimessa. On vaikea taas olla toisen lähellä, vaikka se on juuri se paikka, missä on toivonut olevansa. Onneksi tunnelma muuttuu nopeasti ja tuntuu kuin emme olisi koskaan ollut erossa. Jälleennäkemistä kiristää kai erityisesti se, että on asettanut itselleen niin paljon tavoitteita. Sitä toivoo, että kaikki olisi TÄYDELLISTÄ ja että kaikki menisi kuten elokuvissa. Sitä toivoo, että lyhyt aika käytettäisiin mahdollisimman hyvin. Mutta yhtään reissua emme ole koskaan tainneet selvitä ilman riitaa…

Sama jännitys alkaa hiipiä pikkuhiljaa taas, kun jälleennäkeminen lähestyy. Jännitän poikaystäväni tapaamista, hänen perheensä ja ystäviensä näkemistä. Pelkään, että riitelemme. Pelkään, että jokin asia olisi muuttunut. Olen jo miettinyt, mitä haluan laittaa päälle, mitä asioita haluan poikaystävälleni sanoa, minne haluan mennä. Näinhän sen stressin itselleen saakin helposti. Mutta harvoin elämä menee niin kuin suunnittelee. Pääasia on kai, että saa viettää mahdollisimman paljon aikaa rakkaansa kanssa.

Pitkästä nimestä huolimatta, minulla ei ole koskaan ollut kunnon lempinimeä. Olen aina kadehtinut ihmisiä, joilla on ollut muiden antamia söpöjä ja nokkelia lempinimiä. Minua on aina kutsuttu tylsästi omalla etunimelläni, jos äidin vauvanimiä: ruusunnuppu, kullannuppu yms., ei lasketa. Suomalaisilla miehilläkään ei ole tapana kylvää suloisia lellittelynimiä, mutta onneksi turkkilaiset ovat tässä asiassa eri maata.

En voi saada tarpeekseni turkinkielisistä lellittelynimistä. Edelleen opin koko ajan uusia nimiä, joita en ole koskaan ennen kuullutkaan. Ihmettelen, miten joku kieli voi olla niin rikas tässä suhteessa. Poikaystäväni on kaukana romantikosta ja hempeilijästä, mutta oikealle päälle sattuessa hänkään ei sanojaan säästele. ;) Askim, canim, herseyim, birtanem, yarim, bebegim, hayatim, melegim. Varmasti unohdin edellisestä listasta vielä monia. Sitten on tietysti nimet serefsiz ja öküz, joiden käytöstä saattaisin loukkaantua… Olen myös oppinut tekemään suomalaisista sanoista turkkilaisia väännelmiä, kuten rakasim, kultayim.

Lempinimet eivät rajoitu Turkissa vain lellittelyyn vaan niitä käytetään koko ajan arjessa. Etunimet korvataan yleisnimillä. Muistan yhä ensimmäisen kerran, kun naapurinpoika huusi kadulla perääni abla eli isosisko. En voi myöskään unohtaa, kun poikaystäväni ystävät alkoivat kutsua minua yenge-nimellä. Paras kohteliaisuus oli, kun poikaystäväni veljen vaimo viittasi minuun elti:nä. Koen nämä nimet jotenkin hyväksyntänä ja tunnen, että olen osa perhettä ja yhteisöä.

Nykyään minulla on outo suhtautuminen etunimeeni. Aina, jos poikaystäväni kutsuu minua oikealla etunimelläni, tiedän, että joku on pielessä tai että hän on suuttunut jostakin ja kohtelu on kylmää.

Oma ulkomailla opiskeluni on (toistaiseksi) jo ohi, mutta olen vielä viimeisenä opiskeluvuotenani liittynyt yliopistomme kansainvälisten tutoreiden joukkoon. Vuoden päätavoitteena on tutustua erityisesti turkkilaisiin tyttöihin, oppia lisää turkin kieltä ja päästä kokkailemaan heidän kanssaan. En aio mitenkään syrjiä muita ulkkareita tai edes niitä turkkilaisia poikia, mutta minusta on vain todella opettavaista ja hauskaa viettää aikaa näiden nuorten turkkilaisten opiskelijanaisten kanssa. Nämä ovat myös juuri niitä turkkilaisia, jotka haluaisin esitellä kaikille suomalaisille!

Minut on jo esitelty lähes koko koulumme turkkilaispopulaatiolle. Kuten jo viime postauksessani viittasin, olen saanut aikaan hämmästyneitä katseita, kun olen puhunut turkkia tai ylistänyt turkkilaisia ruokalajeja nimeltä. Ja täytyy sanoa, että olen itsekin todella yllättynyt siitä, kuinka hyvin pystyn ymmärtämään heitä. Oma puhuminen on vielä jäykkää, mutta eiköhän tämä tästä. Pystyn myös hyvin ymmärtämään heidän sopeutumisprosessiaan, koska olen niin usein omassa elämässäni tehnyt vertailuja Suomen ja Turkin välillä. Vuodesta tulee varmasti todella hauska ja siitä riittänee paljon juttua tänne bloginkin puolelle.

Kaikki asiat ovat paremmin poikaystäväni ja minun välillä. Huoli isoisän terveydestä on tietysti suuri ja toivon, että hän selviää siitä.

Pitää kirjoitella väliaikatietoja, kun Heli on niin huolestunut. :) Ihana kuulla, että joku täällä nettimaailmassakin välittää. Tilanne paheni vielä paljon edellisestä kirjoituksesta. Poikaystäväni muun muassa ilmoitti, että lähtee maalle sukuloimaan ja sulkee puhelimensa reissun ajaksi (jonka kestoksi hän provosoiden ilmoitti vuoden tai kaksi). Sukulointi ei ollut ehkä pääsyy, vaan se, että hän halusi pois ja halusi olla yksin. Järkytyin uutisesta ihan kauheasti, eikä itkusta meinannut tulla loppua. Olin vain todella huolestunut poikaystävästäni. Onneksi lopulta hänkin ymmärsi tämän ja asenne vaihtui uhmasta ja kylmyydestä välittämiseen ja lohduttamiseen.

Poikaystäväni ei koskaan ehtinyt äitinsä kotikaupunkiin asti, kun isoisä jo sairastui pahasti ja hänet tuotiin kaupunkiin hoitoon. Tällöin poikaystävänikin kääntyi takaisin. Isoisä on jo pitkään ollut todella huonossa kunnossa. Viime kesänä hänelle tehtiin mm. ohitusleikkaus. Mies kärsii myös jo pahasta dementiasta. Toivottavasti hän selviää tästäkin vielä, mutta kovin kauaa aikaa hänellä ei varmasti ole enää jäljellä.

Eilen illalla meillä oli pitkästä aikaa keskustelut ihan ilman äyskintää ja kiukutteluja. Poikaystäväni myönsi, että hän oli ajatellut paljon minua ja meitä, vaikka ei sitä ollut minulle näyttänyt tai kertonut. Eli eiköhän tämä tästä!

Viime aikoina on pitänyt kiirettä niin töissä kuin vapaa-ajalla. Kesätyöni on päättymässä, mutta projektit ovat paisuneet ja loppuaika ei millään riitä niiden hoitamiseen. Tässä olisi tietysti paikka neuvotella jatkosta… En vain mitenkään pysty tai edes halua jatkaa kokopäiväisesti. Ihanne olisi korkeinta 10 tuntia viikossa.

Lisäksi toimin yliopistollamme kansainvälisenä tutorina. Harmi, ettei ryhmässämme ole yhtään ainutta turkkilaista. Olen kuitenkin hyvin kehittynyt tämän kansalaisuuden tunnistamisessa pelkän ulkonäön perusteella ja olen jo bongannut muutaman mukavan turkkilaisen. Minut on jo kutsuttu moneen kaupunkiin Turkkiin vierailemaan, joten tämän vuoden jälkeen olisi hyvä alkaa suunnitella kunnon kiertomatkaa! Lisäksi kaikki ovat luvanneet auttaa minua oppimaan kieltä lisää ja haluavat vastapalvelukseksi maistella minun turkkilaisia kokkauksiani, erityisesti jos heille tulee äitiä ikävä. Sehän sopii minulle!

Kumpi on helpompi päästää suusta pihalle ”I love you” vai ”Minä rakasta sinua”? Entä ”fuck off” vai ”siktir git”?

Olen jo kauan aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että vieraalla kielellä on helpompi sanoa sellaisia arkoja tai tunteellisia asioita, jotka jäisivät ehkä omalla äidinkielellä sanomatta. Englanniksi pystyy sanomaan toiselle todella pahasti ajattelematta, mitä sanat oikeasti tarkoittavat. Toisaalta englanniksi voi myös helpommin ilmaista positiivisia tunteita. Lisäksi monet englanninkieliset lausahdukset ovat todella kuluneita, sillä niitä kuulee niin usein telkkarissa ja elokuvissa ja jollakin tapaa ne ovat menettäneet merkityksensä.

Tämä pohdinta syntyi siitä, kun pari iltaa sitten meillä oli poikaystäväni kanssa hyvin tiukkaa keskustelua, minun mielestäni jopa riitelyä. Kielenkäyttö oli hyvin värikästä ja loukkauksia lensi ainakin yhteen suuntaan. Siinä mietin, olisiko poikaystäväni pystynyt sanomaan vastaavaa omalla äidinkielellään. Sanoilla on aivan eri merkitys, kun ne sanoo vieraalla kielellä. Maistelkaapa aloituskappaleen lausahduksia ja huomaatte kyllä eron. En edes pystynyt kirjoittamaan toisen esimerkkilauseen suomennosta, niin pahalta se tuntuu.

Olen jo pitkän aikaa metsästänyt netistä jotain videopätkää tai äänileikettä, josta kuulisi turkkilaisen ovikellon äänen. No nyt joudun kirjoittamaan postauksen kuitenkin ilman tätä ääninäytettä. Täytyy heti alkajaisiksi sanoa, että en kyllä osaa sanoa, kuulostavatko kaikki turkkilaiset ovikellot tältä, tuskin.

Kuulin ovikellon äänen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Tämän jälkeen olen kuullut vastaavan ovikellon muissakin turkkilaisissa kodeissa. Luulin ovikellon olevan rikki (koska kaikki oli siellä kodissa vähän rempallaan), koska ääni oli niin hento ja helisevä. Ei ollenkaan pärisevä ja rämisevä tai sireenimäinen. Se kuulosti jopa vähän linnunlaululta. Myös tahti hiipui vähän soiton loppua kohti. Enempää en osaa sen ääntä analysoida, mutta toivottavasti joku edes ymmärtää mistä puhun! :D Olisin kiinnostunut muiden kokemuksista ja havainnoista! Kaikkea sitä huomaa, kun liikkuu erilaisessa ympäristössä aistit valppaina.

Olin aivan varma, että tuollaiseen, jopa kauniiksi sanottavaan, ääneen ei voisi herätä tai sitä ei voisi kuulla parvekkeelle asti. Mutta olin väärässä, hyvin se ääni sai hereille tämänkin nukkujan, joka yleensä ei kuule mitään sen jälkeen, kun silmäluomet ovat menneet kiinni.

Poikaystäväni on todella lahjakas monessa asioissa – yksi niistä on tavaroiden kadotteleminen. Erityisalueena mainittakoon vielä puhelimet ja avaimet.

Viime kesänä vietin ensimmäisen lomaviikon äitini kanssa hotellissa, jonka jälkeen vaihdoin kotimajoitukseen. Olimme poikaystäväni kanssa nähneet edellisenä iltana, jolloin hän oli myös kertonut hukanneensa kotiavaimensa. Puhelin sen sijaan oli jäänyt kotiin lukkojen taakse. Seuraavana päivänä minun oli tarkoitus siirtää romppeeni poikaystäväni luo ja jatkaa lomaa siellä äidin lähtiessä takaisin Suomeen. Oletin, että poikaystäväni saisi hoidettua avainasian yhdessä päivässä kuntoon…

En ollut saanut poikaystävääni kiinni, mutta lähdin heittämään kamojani hänen työpaikalleen. Hän itse ei ollut paikalla, mutta en jäänyt odottamaan ”20 minuuttia”. Olin jo kauan aikaa sitten huomannut, että yksi turkkilainen minuutti vastaa ainakin viittä suomalaista. Jouduin jättämään kassini lojumaan siis vain nurkkaan. Paikalla ollut työntekijä katsoi touhuani hieman kummaksuen, mutta käskin hänen vain pitää kamojani silmällä.

Kävin hyvästelemässä äitini ja palasin poikaystäväni työpaikalle. Tällä välin poikaystävänikin oli palannut, mutta hänellä ei ollut vieläkään avainta. Hänen äitinsä oli sukuloimassa 15 tunnin ajomatkan päässä ja kämpän ainoat avaimet olivat hänen enollaan. Poikaystäväni oli kuitenkin saanut enon kiinni ja hän oli tulossa poikaystäväni työpaikalle. Minun oli lähdettävä yksin enon mukaan, sillä hän ei ollut vielä teetättänyt vara-avainta. Eno oli liikkeellä työpaikkansa autolla. Kamani vielä mahtuivatkin autoon, mutta auton kyydissä oli jo 4 turkkilaista sanomalehtitoimittajaa, joten minä ja eno kävelimme matkan kotiin.

Eno lähti yöksi töihin ja minä jouduin jäämään kotiin odottelemaan poikaystäväni tuloa. En voinut lähteä ulos, sillä minulla ei ollut avainta. Onneksi sentään minulla oli naapureita seuranani istuskellessani parvekkeella. Aamulla eno tulikin sitten teettämiensä avainten kanssa. Niitä oli kaksi: yksi poikaystävälleni ja yksi minulle! Oma avaimeni osoittautui varsin käteväksi, enkä ollut riippuvainen kenenkään kulkemisista. Se todisti oman arvonsa erityisesti silloin, kun poikaystäväni hukkasi oman uuden avaimensa parin päivän sisään ensimmäisen hukkumisesta. Kysyin, haluaisiko hän minun avaimensa, mutta hänestä oli parempi, että minä säilytin tätä ainoata avainta. Ja hyvin säilytinkin! Se avain ei hukkunut koko lomani aikana ja poikaystäväni sai sen omaan käyttöönsä sen jälkeen.

 Sen sijaan Turkissa hierarkia on hyvin voimakasta. Mennessäni käymään poikaystäväni työpaikalla minua passataan aina heti. Poikaystäväni käskee jonkun hakemaan minulle teetä, eikä hän kyllä itsekään koskaan omia juotaviaan hae. Välillä tämä juoksutus on minusta aivan kauheaa katseltavaa, mutta heidän systeeminsä vain toimii niin. Suomessa harvassa työpaikassa uusin tai "alin" työntekijä joutuu keittämään muiden kahveja ja usein johtajatkin osaavat täyttää itse kuppinsa.

Muistan myös jo ensimmäisiltä Turkin-matkoilta, kuinka hierarkia pisti silmään. Vaatekaupoissa oli erikseen pojat, jotka etsivät vaatteet; pojat, jotka myivät ne ja sitten vielä ne miehet, jotka tiesivät hinnat. Vastaavasti ravintoloissa oli juomien kantajia, tavallisia tarjolijoita ja joskus erikseen vielä päätarjoilijat, jotka ottivat tilaukset vastaan.

Turkkilaisille on myös tarve näyttää oma asemansa muille. Menestys osoitetaan mielellään hienolla kellolla tai puhelimella. On tärkeää, millaiset vaatteet vähän korkeammassa asemassa olevilla henkilöillä on päällä. En toki vähättele yhtään siistiä ja edustavaa olemusta. Mutta niin paljon voi jo päätellä ihmisen asemasta hänen ulkonäöstään. Minulla itselläni ei ole koskaan ollut tarvetta näyttää omaa asemaani tai edes pientä varallisuuttani. Kyllä minullakin olisi varaa ostaa se yksi hieno kello.